Valtiopäivien avajaisia edeltänyt eduskunnan puhemiehen vaali peitti alleen aiheen, joka ansaitsee huomiota enemmän kuin edustajien äänestyskäyttäytymisen motiivit.
Menetettyyn sukupolveen ei ole varaa.
Puhemies Sauli Niinistö arvioi vastauspuheessaan tasavallan presidentille, että inhimillinen näkökulma ja kokonaisetu ovat täysin yhtä, kun kyse on lasten ja nuorten syrjäytymisen estämisestä.
”On kestämätön ristiriita, jos samaan aikaan päästämme yhden ikäluokan verran lapsia syrjäytymään. Ei kaveriakaan jätetty, miten voisi lapsen jättää?”

Hallituksen odotukset työurien pidentämisestä ovat luoneet paineita ikääntyneille työntekijöille jatkaa työelämässä nykyistä pitempään, mutta siirtyykö paineista tarpeeksi aidosti työnantajien hartioille.
Keskustelu ei juuri etene, jos väittämät ovat tyyliä: kyllähän sitä voisi töitä vielä tehdä, mutta niitä ei ole, eikä ikääntyviä työntekijöitä ja heidän kokemustaan arvosteta. Tästä huolimatta jotkut ovat jaksaneet viime vuonna hieman pitempään, koska tilastot näyttävät edeltänyttä vuotta paremmilta.
Ikääntyneitä patistetaan toisaalta pois nuorempien tieltä, koska työuria pitäisi pidentää myös alkupäästä ja tarjota nuorille harjoittelupaikkoja sekä polkuja työuraan. Tämä on vaikea tehtävä, jos ja kun järkyttävän suuri osa nuorista on jäänyt vaille työnteon edellytyksiä, oppia ja ohjausta, jo sitä ennen.
Pelkästään koulutuksen aloituspaikkoja lisäämällä tilanne ei näytä korjaantuvan, koska nuoret eivät saa mahdollisuuksia työharjoitteluun.
Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) ja työministeri Anni Sinnemäki (vihr.) väläyttivät eduskunnan kyselytunnilla torstaina mahdollisuutta lisätä käytännön työpajatoimintaa.
Selvää on, että tarvitaan todella uusia ajatuksia, miten edetä.
Oppositio vaatii nuorisotyöttömyyteen lisää rahaa. Ilman konkreettista suunnitelmaa rahalla ei kuitenkaan saavuteta tuloksia. Edellistä hallitusta moitittiin tempputyöllistämisestä.

Presidentti Tarja Halonen oli oikeassa siinä, että työttömyys on tuhlausta.
Nuorisotyöttömyys varsinkin.
1990-luvun laman jäljiltä lasten ja nuorten mielenterveyden hoito ei ole kohentunut tasolle, jolla kaikki apua tarvitsevat saisivat sitä kohtuullisen ajan kuluessa ja tarpeeksi pitkään. Työnteko edellyttää työterveyttä, valmiutta vastuuseen omasta elämästään.
Yhteisöllisyyttä on turha vaatia, jos jotkut sairaudet arvotetaan toisia vähemmän tärkeiksi. Koulu- ja opiskeluterveydenhuolto on jäänyt kunnissa vaille panostusta etenkin avohuollossa. On tehty vääriä painotuksia, jotka tulevat todella kalliiksi.

Margit Hara